Vaikka uusia innovaatioita tarvitaan ruuantuotantoon, ne eivät syrjäytä peltoja. Vihreiden kasvien kyky sitoa auringon energiaa on edelleen tehokkain keino tuottaa ravintoa, sanoo Helsingin yliopiston agroekologian professori Juha Helenius. Nykyistä maataloustuotantoa pitää kuitenkin muuttaa kestävämpään suuntaan. 

Ruuan tarve maailmassa ei vähene. Vaikka Suomessa syntyvyys on alhainen, on väestö globaalisti kasvussa. Samalla ruuantuotannon kestävyyden rajat ovat alkaneet tulla vastaan. Nykyinen ruuantuotannon ja kulutuksen järjestelmä kiihdyttää ilmastonmuutosta, köyhdyttää luonnon monimuotoisuutta ja kuormittaa vesistöjä. 

Luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen vaikuttaa myös ruokaturvaan. Monimuotoisuus merkitsee ruuantuotannossa sitä, että niin sanotut ekosysteemipalvelut, kuten kasvien pölyttäminen, toimivat. 

– Peräti kolmannes maailman maapinta-alasta on jo ruuantuotannossa, mutta nykyisellä tuotantotavalla maan tuotantokyky laskee. Meidän on luotava systeemi, jolla ruoka tuotetaan kestävästi, agroekologian professori Juha Helenius sanoo.

Yhdeksi tulevaisuuden ratkaisuksi on kaavailtu bioreaktoreita, joissa ruokaa tuotettaisiin soluista. Nykyisin tällaista ruokaa kutsutaan keinoruuaksi. 

– Tieteen näköpiirissä ei ole tapaa tuottaa ruokaa niin, että se korvaisi kasvit ja pellot. Tieteen keinovalikoimassa ei ole ruuantuotantoon mitään, mikä ohittaisi fotosynteesin tehokkuuden. Siksi peltoja, joissa vihreät kasvit sitovat auringon energiaa, tarvitaan myös tulevaisuudessa, Helenius sanoo.

– Meidän on kuitenkin kehitettävä nykyistä maataloustuotantoa niin, että pellot ovat ympärivuotisesti vihreitä, ravinteet kiertävät paremmin  ja tuotanto on hiilineutraalia, hän jatkaa.

Esimerkiksi Hyvinkään Palopurolla toimii ravinne- ja energiaomavarainen, elintarvikejalostukseen yhdistetty lähi- ja luomutuotannon malli, joka perustuu ravinteiden kierrätykseen ja uusiutuvan energian tuottamiseen. 

Ruoka voidaan jo nykyään tuottaa energiaomavaraisesti niin, että energiaa riittää maatilan työkoneiden elintarvikejalostuksen lisäksi vielä myyntiinkin, Palopuron tapauksessa biokaasuautoille. Tämä uusi alkutuotannon, jalostuksen ja jakelun malli edellyttää paikallisuutta. 

– Yksittäisille tiloille biokaasulaitos on liian kallis investointi, mutta useiden tilojen on mahdollista tehdä yhteistyötä, josta jokainen saa hyötyä, kuten Palopurolla tehdään, Helenius sanoo.

Hänen mukaansa ruuantuotanto voi myös synnyttää uutta yhteisöllisyyttä. Kun ruuantuotannon tekijöitä voi kutsua alueellisesti ”omiksi”, syntyy paitsi tunne kotoisuudesta, myös uudenlaista vastuunottoa ruuantuotantoa kohtaan.